Viisi vuotta sitten kuulin Nelehin syntynnyttäneen minulle ihan ikioman pennun. Pennun, josta kasvoi täysin urheiluhullu töyhtöhyyppä. Pennun, joka oli kaikkea muuta, kuin mihin olin tottunut. Pennun, joka on opettanut minulle enemmän, kuin kukaan muu koskaan.



Pentu sai viralliseksi nimekseen Sumun, olisin halunnut kutsua sitä myöskin sillä nimellä, mutta koska veljeni on nimeltään Samu, en saanut nimetä omaa koiraani Sumuksi. Hetken aikaa mietittyäni nimesin sen Fasuksi, jälkeenpäin ajateltuna nimi ei sovi koiralle yhtään ja toivon, että olisin ollut aikoinaan järkevämpi nimetessäni pentua.

Nimi ei ollut ainoa virhe mitä tein koiran kanssa. Matkallamme olen oikein ylikäyttänyt virheitä, mutta vieläkään ei koira ole luovuttanut suhteeni. Yhä se jaksaa opettaa minua kaikissa mahdollisissa asioissa. Fasu opettaa minulle mitä on reiluus, yhteistyö, ymmärrys, ystävyys ja kärsivällisyys, sekä lukuisia muita asioita, joihin en aina edes osaa kiinnittää huomiota.



Kaikessa persoonallisuudessaan Fasu on hieno koira, täynnä energiaa ja elämäniloa. Todistin sen tänään jälleen, kun olin alkamassa leikkaamaan koiran kynsiä, laskin sakset ja istuin lattialle. Koira vain iloisesti hääräili narupallon kanssa, häntä vimmasti heiluen. Sitten se nosti sakset lattialta ja tarjosi niitä minulle häntää heiluttaen, kunnes kantoi ne matolle ja hämmästeli kun mitään mielenkiintoista ei tapahtunutkaan. Ja minä en voinut kuin nauraa koiran kysyvälle ilmeelle.